Päivän Sana 19.11.2018
Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.

2 Piet. 3:13

Asioita, joita kannan mukanani

Joskus pienilläkin asioilla on suuri merkitys. Kannan mukanani lasin palasta. Siinä on pehmeät muodot ja saan puristettua sen nyrkkini sisälle jos haluan. Palasen takana tuntuu kaksi painaumaa, kahden ihmisen läpikuultavat kasvot, Jeesus-lapsen ja äiti-Marian. Kun palasta katsoo, on hahmoja ensin vaikea tunnistaa, mutta pikkuhiljaa kasvojen ääriviivat asettuvat paikoilleen. Vähän niin kuin tuijottaisi ensin läheltä Monet’n maalauksen väriläiskiä ja sitten peruuttaisi kymmenen askelta jotta näkisi lumpeenkukat. Taskussa käteni osuu usein ikoniin. Tunnustelen kahta painaumaa. Ajattelen äitiä ja poikaa.

 

Nimen Maria alkuperä on hämärän peitossa. Sen on arveltu juontuvan heprealais-aramealaisesta sanasta mirjam, alkuperäismerkitykseltään kapinallinen tai katkera. Elämänsä aikana Maria oli varmasti molempia. Raskautensa aikana Marian kapinallisuus tulee ilmeiseksi, kun hän kajauttaa ilmoille kiitosvirtensä, jossa maan mahtavat asetetaan omille paikoilleen: ”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois”. Näin laulaa Maria ja muutamaa kuukautta myöhemmin 15-vuotiaana kapaloi au-lastaan eläinten ruokakaukaloon. Siinä vasta kapinallinen!

 

Katkeruuttakin Maria sai kokea elämänsä aikana, eikä vähiten esikoispoikansa tähden. Miltä tuntuu seurata oman lapsen väkivaltaista kuolemaa pääkallopaikalla? Pystyikö Maria jättäytymään tuossa hetkessä Jumalan kannateltavaksi, vai kokiko hänkin poikansa tavoin Jumalan hylänneen hänet? En tavoita hänen mielensä myllerrystä, mutta monet äidit ja isät ennen ja jälkeen Marian ovat kokeneet saman kohtalon, enkä elämässäni toivo mitään muuta niin paljon kuin että tältä itse säästyisin.

En tiedä kuinka moni on tätä miettinyt, mutta ristillä viime töikseenhän Jeesus tekee sovintoa äitinsä kanssa. Pahoja sanoja on sanottu ja siltoja poltettu. Jeesus on kieltänyt perheensä ja kehottanut seuraajiaankin katkaisemaan siteensä omiin läheisiinsä. Ristillä Jeesus katsoo äitiinsä ja antaa rakkaimmalle opetuslapselleen tehtäväksi tästä huolehtimisen, pyytää anteeksi sitä minkä on mahdollisesti itse rikkonut.

 

Tällaista naista ja hänen poikaansa minä kannan aina mukanani. Kun tunnustelen Marian kasvoja, muistan hänen kapinansa ja yritän itsekin olla vähemmän sovinnainen. Samalla tiedostan omassa sisimmässäni katkeroitumisen vaaran ja yritän ravistaa sen pois. Kun tunnustelen Jeesuksen kasvoja, muistan, että hänkin oli paitsi Jumala, myös ihminen, ja yhtäkkiä minun on helpompi kestää omia heikkouksiani. Sitä paitsi, on lohdullista ajatella, että myös Jeesuksen ja Marian kodissa paiskottiin ovia ja huudettiin satuttavia sanoja. Ehkä meidänkin perheellä on siis toivoa.

Kaksi painaumaa lepää kämmeneni pohjassa. Liljojen ja ruusujen keskeltä, sieltä minä löydän voimaa arkeeni. Entä sinä?

 

Satu Linko

 

P.S. Lisää mielenkiintoista pohdintaa Raamatun naisista löytyy muuten Outi Lehtipuun kirjasta Raamatun äidit.