Päivän Sana 18.11.2018
"Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee."

Matt. 24:36-37

Hämmentävä rakkaus

 

Joskus hämmästelen sitä, ettemme ole pystyneet tuhoamaan kirkkoa. Kristillinen kirkko ihmisten muodostamana yhteisönä ja hierarkkisena rakenteena on käynyt läpi monia vaiheita.  Jokaisella kirkkokunnalla on oma profiilinsa, vaikka perusta ja traditio nousevat samalta pohjalta. Paljon hyvää on saatu aikaan. Paljon on haavoitettu ihmisiä fyysisellä, henkisellä ja hengellisellä väkivallalla ja manipulaatiolla. Joskus on liittouduttu valtiovallan kanssa kyseenalaisissa asioissa.

 

Ihmisenä eläminen haavoittaa ja tekee usein neuvottomaksi. Onneksi  monet  turvalliset kehykset luovat puitteita, joiden varaan voi rakentaa elämää. Yhteiskunta ja kirkko tarjoavat näitä rakenteita ja pitävät huolta jäsenistään. Ihmistä yritetään pitää kunnon kansalaisena.   Äärimmillään voidaan kuitenkin  joutua kahtia jakautuneeseen yhteiskuntaan. Ihmistä arvioidaan ja punnitaan tavalla, joka nostattaa häpeää ja lannistavia itsesyytöksiä. Leimoja saattavat antaa ”hyvää tarkoittavat” lähimmäiset.  

 

Erityisesti kirkon tulisi herkästi tarkistaa omaa toimintaansa ja olemisensa tapaa. Missä vaiheessa rakenne ohittaa jotain olennaista? Voiko muoto tai ilman muotoa oleminen,  oppi tai opittomuus  muuttua uskon kohteeksi?  Voiko kirkon jäsenyys ja tehtävä salakavalasti muuttua moraalisen ylemmyyden näyttämiseksi?

  

 Parhaimmillaan  kirkon jäsenyys, sakramentit, toimitukset ja messu kulkevat mukana läpi elämän rohkaisten ja iloa synnyttäen. Ihminen vapautuu rakastamaan ja tekemään työtä yhteiseksi hyväksi.

Kirkon ydin on rakkaus, joka alittaa ja ylittää inhimillisen ymmärryksen. Jumalan rakkaus kuvataan Raamatussa sellaisena, jota ihminen ei ehkä koskaan pysty käsittämään. Ihmisen rakkaus on jaloimmillaankin itsekkyyden värittämää ja ehtoja asettavaa. Se on rakkautta, joka helposti sitoo, alistaa ja tukahduttaa.

 

 Ehdoton rakkaus murtaa itsekkyyden hyvyydellä. Se ei suostu parhaimpiinkaan sääntöihin.  Se ohittaa radikaalisti ennakko-oletukset. Se on viiltävän tosi eikä suostu kenenkään asettamiin rajoihin.   Se ei kiinnostu oikeassa olemisesta vaan ulottuu yli tiedon ja uskon. Näin hämmentävän asian kanssa kirkko yhteisönä ja sen jäsenet yksilöinä  joutuvat yhä uudestaan nöyrtymään ja myöntämään tietämättömyyttään. 

 

Lopulta vain rakkaus kantaa.

 

Leena-Marja Renko, diakoni