Päivän Sana 18.11.2018
"Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee."

Matt. 24:36-37

Hei marraskuu, mikset sä oo lumikuu?

”Äiti, tämä on aika surullinen kuukausi tämä marraskuu”, pikkuvanhan neljävuotiaan toteamus havahduttaa minut. ”Niin se taitaa tänä vuonna olla”, vastaan. Sitten me molemmat huokaisemme ja jatkamme sitruunateen juomista. Viime viikonloppuna kuulimme suru-uutisen. Tänään oli tapahtunut onnettomuus Kauhavan lentosotakoululla. On ollut surullinen viikko, surullinen marraskuu.

Olen tänä vuonna yrittänyt omaksua perusluonteeni vastaisesti reippaan asenteen syksyä kohtaan. Vähän se on kuitenkin vastustanut. ”Äiti, nyt on vielä yö”, kuuluu auton takapenkiltä hoitoaamuna. Kun hoitopäivä on ohi, on pimeää taas. Marrasaika on aina ollut minulle vaikea, kylmä ja pimeä. Tämän päivän lohduton uutinen vahvisti näitä tuntemuksia.

Silti huomaan, etten olekaan täydellisen toivoton. Vuosi sitten muutimme perheen kanssa lähemmäs lasten isovanhempia ja omia työhuoneita. Takaikkunasta ei enää näy harmaa lähiö vaan lakeuspelto. Sitä katsellessa vuodenajat ovat saaneet uusia ymmärrettävämpiä merkityksiä, myös syksy.

Syksyllä luonto riisutaan aseista. Silloin katsotaan, mikä kestää. Hämäryyskin tuntuu ajoittain hyvältä. Se on kuin turvapaikka, jonka suojiin voin piiloutua ja odottaa rauhassa. Syksyn pimeydessä minun ei tarvitse tulla nähdyksi. Pimeyden suojissa ihminen voi parannella haavojaan, etsiä tarkoitusta. Sitä paitsi, pimeässä, kun näköaisti on poissa pelistä, silloin muut aistit terästäytyvät. Sitruunateen tuoksu huumaa, pienen tytön tasainen hengitys rauhoittaa mieltä, käsivarren hipaisu kertoo välittämisestä.

Pian me alamme taas kaivata valoa. Sytytämme kynttilöitä ja etsimme toistemme yhteyttä. Aivan pian on joulu. Ennen valon juhlaa on kuitenkin pimeä syksy ja se meidän on kestettävä, mutta lopulta juuri meidän elämämme syksyt, ne ajat jolloin meidät riisutaan ja kylmetetään, ne tekevät meidät vahvemmiksi. Kun selviämme elämämme syksyistä, olemme oppineet tuntemaan itsemme taas hiukan paremmin. Pimeyskään ei enää pelota, ei ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Olen nimittäin oppinut, että pimeydessäkin voi nähdä. Kun saavun valottomaan huoneeseen, on kaikki ensin pilkkopimeää. Sitten esineiden muodot alkavat hahmottua, mittasuhteisiin tulee järkeä, ja yhtäkkiä, näen aivan selkeästi.

Samalla tavalla Jumala on läsnä meidän elämässämme. Ensin saatamme luulla olevamme yksin, kun meidän silmämme eivät vielä ole tottuneet pimeään. Sitten hahmotamme, että Jumala on vierellämme. Siellä missä on pimeää, hehkuukin valoa ja ymmärrystä. Ja enemmänkin, tajuamme, että maailmassa ei ole tarpeeksi pimeyttä, joka puhaltaisi Herran läheisyyden liekin sammuksiin. Isä Jumala on läsnä, elämämme syksyissäkin. Hän kulkee kanssamme läpi jokaisen pimeän ja surullisen marraskuun, ja hän kulkee kompastelematta.

Sinä, Herra, kuljet täällä pimeässä.
Me kompastelemme lähelläsi,
kätemme kurkottautuvat sinua kohti
koskettamaan elämää,
anomaan jatkoaikaa
kuolemankin käskijältä.
Sinä annat elämän,
tämän ja sen toisen ikuisen.
Ylistämme sinua,
sinä valo kuoleman varjon maassa.
Aamen.

Satu Linko
Kappalainen




Kommentit

1.12.2013 klo 15:54:41
Tuikku kirjoittaa

Kiitos Satu ja Taivaan Isä!

Tällaista rohkaisua tarvitsin juuri tähän elämäni syksyyn ja hetkeen!



28.11.2013 klo 13:26:45
Henna Luoma kirjoittaa

Kiitos Satu!



15.11.2013 klo 22:16:33
Tähti kirjoittaa

Hieno, ihana kirjoitus.