Päivän Sana 19.11.2018
Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.

2 Piet. 3:13

”Se on mun juttuni!”

Kaksivuotias osoitti minua vihaisesti sormella. Pikkumies oli valmiina hyökkäykseen ja ilme oli tuima. Minulle huudettiin: ”Se on mun juttuni!”. Kyse ei ollut mistään kovin vakavasta rikkeestä, ainakaan äidin mielestä. Olin erehtynyt hyräilemään poikani lempiohjelman tunnusmusiikkia ja tästä virheestä minua nyt tomerasti ojennettiin. Pyysin anteeksi.

 

Tämä välikohtaus on noussut mieleeni viime aikoina istuessani seurakunnan strategiatyöryhmän kokoontumisissa. Olemme pohtineet sellaisia muotisanoja kuin ”osallistaminen”, ”yhteisö” ja monta muuta. Tarkoitus olisi kasata kokoon sellainen strategia, jonka voisi lukea juostessa. Ymmärrettävä ja konkreettinen, sellainen johon seurakunta voisi tarttua ja ottaa omakseen käytännön arjessa. Olen kokenut olevani tärkeällä paikalla. Alkuun pääsemiseen tarvitaan aina suunta. Suunta puolestaan on unelma, joka jaetaan toisten kanssa.

 

”Se on mun juttuni!” Lauseessa on oikeastaan kuvattu strategiatyöskentelyn ydin. Ensinnäkin seurakunnan strategian täytyy olla jotain kyseiselle seurakunnalle ominaista, ”oma juttu”. Toiseksi meidän tulisi muistaa työskentelyn tiimellyksessä, ettemme tee strategiaa ainoastaan työntekijöille vaan koko yhteisölle.

 

Sana ”vapaaehtoinen” on myös vilahdellut keskustelussa. Vaikka se sanana on itsessään neutraali ja toimii paremman puutteessa, en oikein itse pidä siitä. Se nimittäin määrittää ihmisen paikan aina suhteessa ”ei-vapaaehtoisiin”, seurakunnan työntekijöihin. Lopulta en nimittäin itse koe olevani ”ei-vapaaehtoinen”, vaikka työstäni palkkaa saankin. Kun käytämme sanaa vapaaehtoinen, se kuulostaa lisäksi siltä, kuin tarvitsisimme seurakunnassa ihmisiä, jotka pönkittävät työntekijöiden työtä. Heidän tulee ”auttaa” jossakin.

 

Mutta mikä sana sitten olisi hyvä? Fredrik Modéus puhuu yleisesti ”jumalanpalvelusta viettävästä yhteisöstä”. Tuo yhteisö kätkee sisäänsä kaikki, jokaisen kirkossa olijan. Aika hyvä. Teologistakin syvyyttä tähän muotoiluun saa sisällytettyä yllin kyllin. Onhan messuun yhteen kokoontunut seurakunta pyhän ytimessä, kasvokkain elävän Jumalan kanssa. Messussa Jumalan merkitys avautuu meille ja maailmalle. Samalla tapahtuu jotain uutta. Jumala on läsnä.

 

John Ciard on määritellyt runoudesta, että siinä on ”osa toista vastaan hiljaisuuden yli”. Messussa, sanan ja sakramenttien yhteydessä, tapahtuu myös juurikin näin. Lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Messu kertoo jostain sellaisesta, mitä ei luultu olevan olemassakaan: armosta ja Jumalan toiminnasta. ”Se on mun juttuni”, tai no, oikeammin ”Se on meidän juttu!”

 

No näinkös se sitten menee? Eipä taida, ainakaan kovin usein. Jos menisi, niin kirkot pullistelisivat väkeä jokainen sunnuntai. Ei se mene näin, mutta ainahan saa unelmoida. Sitä paitsi, sitähän strategian laatiminen loppupeleissä on. Unelmoimista yhteisten haaveiden puolesta, toivon tuomista ihan lähelle. Sillä yhteisistä unelmista syntyy yhteyttä ja sen jälkeen ainoastaan taivas on rajana.

 

Jokaisella on oikeus pyhään.

 

 

Satu Linko




Kommentit

26.9.2016 klo 20:24:49
Esa kirjoittaa

Toivottavasti ei jäädä pelkästään unelmoimaan ja haaveilemaan. Kristus on seurakuntansa keskellä ja Jumalan Pyhä Henki tekee eläväksi. Jumala toimii ja vaikuttaa keskellämme, meidän kauttamme ja joskus myös meistä huolimatta. -Siunausta strategiatyöskentelyyn!