Päivän Sana 18.11.2018
"Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee."

Matt. 24:36-37

Jukka Norvannon raamattuopetus

Hiippakunnan lähetysjuhlassa Kauhavalla 17.5.2012 kuultu Jukka Norvannon raamattuopetus aiheesta Sana uudistaa on luettavissa tällä sivulla. Sanansaattajien radioraamattukoulun johtaja Jukka Norvannon ääni on monelle tuttu Raamattu kannesta -kanteen ohjelmasta.

Jukka Norvanto

SANA UUDISTAA, KAUHAVAN KIRKKO, LAPUAN HIIPPAKUNNAN LÄHETYSJUHLA 17.5.2012 klo 13

 

Kirjeessä heprealaisille on kehotus: ”Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun” (Hepr. 13:3).

 

Olen käynyt kaksi kertaa Turkissa opettamassa Raamattua iranilaisille kristityille vastuunkantajille. Kokemukset olivat innostavia. Ensimmäisellä kerralla opetuskokonaisuus, johon Suomessa olisi kulunut kolmisen tuntia, kesti kahdeksan tuntia. Toki osasyynä pituuteen oli se, että puheeni tulkattiin englannista farsin kielelle. Suurin syy opetusjakson venymiseen oli kuitenkin se, että kuulijat, pääasiassa nuoria aikuisia, reagoivat nopeasti kuulemaansa ja esittivät monia kysymyksiä, joihin vastaamista piti todella pohtia. Rakastuin nopeasti näihin innokkaisiin oppilaisiin.

 

Ensimmäisen kysymyksen esitti vielä johdantosanoja lausuessani noin 25-vuotias hymyilevä Saiid. Hän teki senkin jälkeen useita kysymyksiä päivien aikana. Suomeen palattuanikin hän lähetti muutaman lyhyen viestin vaillinaisella englannillaan. Jokainen viesti toi mukanaan lämpimät muistot huhtikuiselta reissultani.

 

Ehkä osaat jo näidenkin kuvausten jälkeen kuvitella jotakin siitä kauhusta, masennuksesta ja ahdistuksesta, jota koin saatuani jonkin aikaa matkani jälkeen Saiidia koskevan viestin. Kun hän oli ollut maanantaina matkalla kahteen kotikirkkoon, neljä salaisen palvelun poliisia oli pidättänyt hänet ja syyttänyt häntä kristinuskon levittämisestä. Saiidin silmät oli peitetty ja kädet kahlehdittu käsiraudoilla. Sen jälkeen hänet oli viety vankilaan, jossa häntä oli pidetty aluksi 48 tuntia huoneessa, jonka pohjapinta-ala oli 50 cm x 50 cm. Vessaan häntä ei ollut päästetty koko aikana. Sen kokoisessa tilassa ei voi istua eikä nukkua. Kahden vuorokauden kuluttua pidättäjät olivat hakeneet hänet, ruoskineet hänen selkänsä verinahalle ja lyöneet myös kasvoihin.

 

Nelisen päivää Saiidia oli pahoinpidelty, eikä kukaan hänen omaisistaan tiennyt, missä hän oli. Lopulta perjantaina Saiid oli päästetty vapauteen ja jotenkin hän oli päässyt kotiinsa. Siellä häntä odotti raivostunut isä, koska tätä uhkasi palkanalennus, mikä on tavallinen rangaistus vanhemmille, jos heidän lapsensa jäävät kiinni kristinuskon levittämisestä. Kaiken kukkuraksi Saiidin islamilainen yhtiökumppani oli ottanut koko liikkeen omiin nimiinsä eivätkä viranomaiset puutu asiaan.

 

Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehotti muistamaan vankeja ja kidutettuja, koska oma ruumiimmekin tuntee kivun. Kirjeen kirjoittajan kehotus jää helposti huomaamatta, sillä meille suomalaisille on kovin kaukainen ajatus, että jotakuta kidutettaisiin siksi, että hän tunnustautuu Jeesuksen seuraajaksi. Siksi emme ehkä tule kovin usein myöskään rukoilleeksi heidän puolestaan.

 

Ehkäpä kaikkein yllättävintä tässä kaikessa on se, että Saiid sanoi ystäviensä luokse päästyään aikovansa jatkaa entistä innokkaammin toimintaansa evankeliumin viemiseksi eteenpäin.

 

Mitä luulet, missä Saiid ajatteli onnensa olevan?

 

Kun seuraavalla matkallani tapasin Saiidin, jotakin hänen spontaanisuudestaan oli mielestäni hävinnyt, mutta kun keskustelin hänen kanssaan pidempään, huomasin myös muita muutoksia. Ennen muuta hänen ajatuksensa tuntuivat syventyneen. Hän sanoi mm. ”Kristuksen puolesta on helppo kuolla – mutta hänen puolestaan on vaikea elää.”

 

Lapuan hiippakunnan lähetysjuhlaa vietetään helatorstaina. Messussa meille muistutettiin, kuinka päivän sanoma kertoo Jeesuksen taivaaseen astumisesta. Helatorstain pelastushistoriallista merkitystä ei voikaan liikaa korostaa. Sen suuri merkitys kristinuskolle näkyy siinäkin, että sen sanomaan viitataan apostolisessa uskontunnustuksessakin peräti kahdessa lauseessa. Siinähän Jeesusta tarkoittaen sanotaan: ”astui ylös taivaisiin” ja ”istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella”.

 

Se, että Jeesus astui ylös taivaisiin merkitsee sitä, että hän voi olla nyt ajan ja paikan rajoittamatta läsnä kaikkialla siellä, missä hänen seurakuntansakin on. Vastaavasti Isän Jumalan oikealla puolella istuminen merkitsee Raamatun kielenkäytössä vallan ja kunnian paikkaa. Saman asian Jeesus ilmaisee Matteuksen evankeliumin lopulla näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Näin helatorstain sanoma korostaa myös Jeesuksen kuninkaallista valtaa. Se tarkoittaa sitä, että hänellä on kaikki valta silloinkin, kun emme sitä havaitse tai tunne ja myös silloin, kun kaikki näyttää menevän toisin kuin toivomme tai ajattelemme olevan hyväksi evankeliumin etenemiselle. 

 

Ennen taivaaseen astumistaan Jeesus siis lähetti opetuslapsensa valloittamaan koko maailmaa. Aseeksi heille hän antoi sanansa ja lupauksensa olla omiensa kanssa joka päivän tämän maailmanajan loppuun asti.

 

On siis selvää, että lähetystyö on aivan kristillisen uskon ytimessä. Ei ole siis mitään epäilystä siitä, etteikö lähetystyö eli evankeliumin vieminen kaikkien kansojen keskuuteen olisi kaikin tavoin Jumalan sanasta nousevaa ja Jumalan tarkoittamaa toimintaa. Ja juuri siksi siihen työhön kohdistuu niin paljon vastustusta.

 

Koko Raamattua voisi kutsua kuvaukseksi pahuuden voimien taistelusta Jumalan suunnitelmaa ja tarkoitusta vastaan. Pian sen jälkeen kun maa kasveineen ja eläimineen sekä ihminen oli luotu, näemme käärmeen eli Paholaisen ryhtyvän hajottamaan kaikkea sitä hyvää, minkä Jumala oli saanut aikaan. Se tapahtui asettamalla Jumalan sana ihmisen mielessä kyseenalaiseksi. Käärme sai kiusauksellaan aikaan sen, että ihminen alkoi luottaa omiin päätelmiinsä enemmän kuin Jumalan ilmoitukseen.

 

Raamattu kertoo käärmeen kuiskutuksesta seuraavaa: ”Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.”

 

Käärmeen puheessa kuolema ei merkitsekään kuolemaa, eikä Jumalan kielto kieltoa. Katsomme vielä, miten ihminen suhtautui sellaiseen viestiin: ”Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.”

 

Näin Paholaisen hyökkäys Jumalan sanaa vastaan sai aikaan sen, että ihminen luopui siitä ja alkoi luottaa sen sijasta käärmeen kuiskutuksiin ja omiin päätelmiinsä. Näin Jumalan paikalle astuivat ihmisen ylisuuret kuvitelmat itsestään.

 

Hyvänä esimerkkinä siitä, miten tämä asetelma näkyy nykyäänkin, on vaikkapa eräässä Kotimaa-lehdessä ollut yleisönosaston kirjoitus, jossa sanottiin mm. seuraavaa: ”Jeesus toi tiedon Jumalan rakkaudesta ja kehotti ihmisiä elämään rakkaudessa. Vaikka inhimillinen rakkaus on ehdollista, on Jumalan rakkaus täydellistä. Näin nähtynä helvetin olemassaolo on mahdottomuus. Jumala olisi itseään vastaan, koska hän on rakkaus.”

 

Tässä ihminen kertoo omista ajatuksistaan Jumalasta ja tahtoo saada lukijat vakuuttumaan siitä, että hänen päätelmänsä ovat oikeampia kuin Jumalan oma ilmoitus. Siinä päätelmäketjussa kuolema ei tarkoitakaan kuolemaa, eikä Jumala sitä, mitä hän sanoo tarkoittavansa. Tässä ihminen siis alkulankeemuksessa kuvatulla tavalla nostaa itsensä Jumalan yläpuolelle ja uskoo aivan aidon tuntuisesti olevansa häntä viisaampi.

 

Se valhe, jonka Paholainen kerran syötti ensimmäisille ihmisille elää totisesti edelleenkin mitä voimakkaimpana keskuudessamme. Tällainen ajattelutapa tekee myös lähetystyön ja evankeliumin julistamisen täysin turhaksi. Miksi evankeliumia pitäisi julistaa, jos kukaan ei joudu kadotukseen? Jeesuksen antama lähetyskäsky ja kaikki hänen puheensa helvetistäkin ovat sellaisen ajatuksen mukaan turhia. On tietenkin selvää, että Paholainen tahtoo, että me vaikenisimme emmekä kertoisi ihmisille ihmiskunnan ainoasta toivosta, Herrasta Jeesuksesta.

 

Suurin meitä uhkaava vaara ei ole suinkaan siinä, millä tavalla ajallinen elämämme päättyy, vaan siinä, säilyykö suhteemme Jumalaan kunnossa. Kun Ilmestyskirjaa tutkii tästä näkökulmasta, siitä voi nähdä myös syntiinlankeemuskertomuksen laajennetussa muodossa. Sekä 1 Moos:n lyhyempi että Ilm:n pidempi versio alkavat Jumalan ilmoituksesta ja sen korostamisesta, että hänellä on kaikki valta. Sen jälkeen alkaa kuvaus siitä hyökkäyksestä, joka kohdistuu seurakuntia ylläpitävää Jumalan sanaa vastaan. Lopulta näemme jälleen Jumalan sanan kaikkein suurimpana, jonka vallan alle käärmeen joukkoineen on taivuttava. Niin myös paratiisissa Jumalan sana hiljensi käärmeen ja antoi ihmiskunnalle toivon eli lupauksen käärmeen pään eli käärmeen vallan kukistajasta.

 

Sitä lohdullista sanomaa tarvitsivat noin 1900 vuotta sitten ne kristityt, joille Ilmestyskirjan sanoma ensimmäistä kertaa suunnattiin ja sitä ovat sen jälkeen tarvinneet kaikki niiden aikojen jälkeen eläneet ja elävät kristityt. Sitä ihmiselle turvaa ja iloa tuovaa sanomaa vastaan taistelemaan on Paholainen kaikkina aikoina koonnut joukkojaan. Siitä Raamattu yhä uudelleen kertoo, kaikissa kirjoissaan. Joskus vihollinen saa amalekilaisten, joskus edomilaisten, joskus assyrialaisten ja joskus vaikkapa Hamanin hahmon niin kuin Esterin kirjassa. Aina suunta on sama eli pyrkimys tuhota Jumalan kansa.

 

Niinpä erityisen surullista on omana aikanamme nähdä edellä lukemani tapaisia kirjoituksia, joista käy ilmi, kuinka suuressa sokeudessa Saatanan pettäminä me edelleenkin elämämme. Me todella kuvittelemme olevamme Jumalaakin viisaampia käärmeen kuiskutuksia kuunnellessamme. Me uskottelemme itsellemme tietävämme Jumalaakin paremmin, millainen hän on ja mitä hän voi tehdä.

 

Mitä kyseiseen kirjoitukseen tulee, meidän tulee pitää jatkuvasti mielessämme, ettei Jumala pelasta ketään rakastamalla. Sen sijaan hän valmisti meille pelastuksen lähettämällä ainokaisen Poikansa kuolemaan puolestamme. Jumala rakasti tätä pimeyden vallassa olevaa maailmaa niin, että hän antoi Poikansa kuolla meidän sijastamme. Siksi pelastuminen on mahdollista vain, kun otamme uskossa Herran Jeesuksen. Silloin annamme kunnian Jumalalle, emmekä pane hänen suuhunsa omia ajatuksiamme.

 

 

Näin helatorstaina, jolloin ajattelemme myös Kristuksen kuninkaallista valtaa, voisi kuvitella, että Jumala säästäisi sellaiset ihmiset kuten Saiidin ja monen muun kristityn vainoilta ja kärsimyksiltä. Jostakin syystä hän kuitenkin antaa omiensa joutua monenlaisten ahdistusten keskelle.

 

Danielin kirjassa kerrotaan, kuinka tiettyjen vehkeilyjen seurauksena Babylonian hovissa kuningasta uskollisesti palvellut Daniel joutuu heitetyksi leijonien luolaan. Tämä johtui siitä, että Daniel ei kieltäytynyt rukoilemasta Jumalaa silloinkaan, kun valtakuntaan oli tullut laki, joka kielsi leijonien luolaan heittämisen uhalla ketään rukoilemasta mitään muulta kuin kuninkaalta. Daniel kuitenkin rukoili Herraa entiseen tapaan, mistä syystä hänet myös heitettiin nälkäisten leijonien luolaan.

 

Joitakin vuosia sitten osallistuin Egyptin Luxorissa protestanttisen kirkon jumalanpalvelukseen. Viereemme istuutunut paikallinen mies tulkkasi meille pastori Solimanin saarnaa. Tämä puhui tästä  Danielin kirjan tapauksesta. Hän pyysi yllättäen seurakuntaa kuvittelemaan, mitä olisi tapahtunut, jos Daniel olisi heitetty tyhjään luolaan. Hän kysyi: miten Daniel olisi siinä tapauksessa tiennyt, että Herra oli hänen kanssaan?

 

Sitä kysymystä kannattaa meidänkin pohtia. Mistä me tietäisimme, että Herra on kanssamme, ellei hän antaisi meidän joutua erilaisten petojen eli vaikeuksien keskelle. Oikeastaan vasta silloin kun omat voimamme ja mahdollisuutemme loppuvat, me tarvitsemme silmien avautumista Herran teoille. Mitkä muut kuin ahdistukset saavat meidät lopultakaan rukoilemaan apua häneltä?

 

Danielin kirjassa kerrotaan myös kolmesta Danielin toverista, jotka heitettiin tuliseen pätsiin myös vehkeilyjen seurauksena. He eivät suostuneet kumartamaan Nebukadnessarin pystyttämää patsasta. Niinpä he joutuivat kuumaan uuniin, jonka polttavuudesta kerrotaan seuraavaa Dan 3:22-23:ssa: ”Koska uunia oli kuninkaan ankaran käskyn mukaan kovin kuumennettu, tulen lieska surmasi ne miehet, jotka veivät Sadrakin, Mesakin ja Abed-Negon uunin suulle. Ja nämä kolme miestä, Sadrak, Mesak ja Abed-Nego, putosivat sidottuina tuliseen pätsiin.”

 

Siihen, mitä seuraavaksi eli Dan 3:24-27:ssa kerrotaan, kannattaa kiinnittää erityistä huomiota:

                   

”Kuningas Nebukadnessar nousi äkkiä pystyyn ja sanoi hämmästyneenä hovimiehilleen: ’Eikö tuleen heitetty kolme sidottua miestä?’ ’Varmasti, kuningas!’ hovimiehet vastasivat kuninkaalle. Hän sanoi: ’Mutta minä näen nyt neljä miestä kävelemässä vapaina tulen keskellä, eivätkä he ole vahingoittuneet! Ja neljäs näyttää aivan jumalolennolta.’ Nebukadnessar meni tulisen uunin suulle ja sanoi: ’Sadrak, Mesak ja Abed-Nego, korkeimman Jumalan palvelijat! Astukaa ulos ja tulkaa tänne!’ Silloin Sadrak, Mesak ja Abed-Nego astuivat ulos tulen keskeltä. Satraapit, käskynhaltijat, maaherrat ja kuninkaan hovimiehet kerääntyivät paikalle katsomaan miehiä ja havaitsivat, että tuli ei ollut pystynyt heihin: heidän partansa ja hiuksensa eivät olleet kärventyneet, heidän vaatteensa eivät olleet lainkaan vahingoittuneet, eikä heistä edes lähtenyt savun hajua.”

 

Tällä kertaa ei kerrota, että ahdistuksen keskelle joutuneiden ihmisten silmät olisi avattu jollakin erityisellä tavalla näkemään Jumalan tekoja. Nyt kävi niin, että Jumala avasi ulkopuolisen eli Nebukadnessarin silmät näkemään kolmen ihmisen ahdistuksen keskellä Jumalan Pojan läsnäolon. Vuoden 1933 kerrotaankin todella kuninkaan sanoneen jumalan pojan olevan näiden kolmen miehen kanssa.

 

Kun Jumalan ihmiset joutuivat inhimillisesti katsoen mahdottoman tilanteen eteen, Jumala avasi näiden ihmisten hätää katselleen ulkopuolisen tarkkailijan silmät näkemään, ettei kukaan voi omassa voimassaan kestää sellaista. Jumalan on välttämättä oltava heidän kanssaan.

 

Raamattu ei todellakaan kerro, että nämä kolme miestä itse olisivat nähneet ketään neljättä. Sen sijaan kuningas näki sen, ja hän antoi myös kunnian Jumalalle siitä kaikesta.

 

Egyptiläisellä pastorilla lienee ollut mielessään muunkinlaiset kuin nelijalkaiset pedot, kun hän muistutti mieliimme Danielin kokemaa vainoa. Egyptin kristityt saavatkin jatkuvasti maksaa kovaa hintaa siitä, että ovat kristittyjä.

 

Paavali kirjoittaa meidänkin kannaltamme jotakin havahduttavaa 2. Tim. 3:12:ssa: "Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi." Taivas siis avautuu vasta Via Dolorosan päässä. Ja Paavali sanoo vainon johtuvan nimenomaan Jumalan tahdon etsimisestä.

 

Paavalin käyttämä sana ”kaikki” on kovin kattava. Sen ulkopuolelle on vaikea sulkea yhtään uskonsa Jeesukseen tosissaan ottavaa ihmistä. Eräs egyptiläinen muslimista kristityksi kääntynyt ja sen vuoksi kidutetuksi joutunut nuori mies näytti ymmärtäneen tämän asian, kun hän sanoi lännestä tulleelle kristitylle toimittajalle, joka oli kauhistellut sitä tilannetta, jossa Egyptin kristityt usein joutuvat elämään: ”Me käymme sanaa taistelua, niin sinä kuin minäkin. Siksi me olemme yhtä. Ainoa ero on siinä, että taistelu, jota sinä käyt, on hienovaraista, minun on karkeaa, mutta yhtä kaikki samassa taistelussa me olemme.”

 

Onko niin, että me lännen kristityt olemme kadottaneet tämän näköalan kristityn elämästämme? Luulemmeko me oikeasti, että paholainen tahtoo hyökätä vain kolmannen maailman kristittyjä vastaan ja antaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme kohti taivasta?

 

Yhä uudelleen on käynyt ilmi, että maailma ei pidä siitä, että joku alkaa tunnustautua Jeesuksen seuraajaksi. Maailma alkaa pitää vihaa häntä kohtaan. Juuri sitä Paavali tarkoitti sanoessaan: ”Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi” (2 Tim 3:12).

 

Tästä tilanteesta on järkyttävä kuvaus Ilm. 12:ssa. Sen alkujakeissa kerrotaan lohikäärmeen eli Saatanan halusta surmata vastasyntynyt poikalapsi, mutta kun se ei siihen kyennyt, se lähti tavoittelemaan niitä, jotka uskovat Jeesukseen. Ilm. 12:17:ssa asiaa kuvataan näin: ”Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle.”

 

Kristitty saa siis nykyaikanakin varautua siihen, että lohikäärme pyrkii tekemään kaikkensa tuhotakseen Jeesukseen uskovat. Mutta tärkeää on huomata, että joka paikassa lohikäärmeen toimintatavat eivät ole samanlaiset.

 

Kaikki vainotut eivät suinkaan joudu vankilaan ja ruoskittavaksi siksi että tunnustautuvat Jeesuksen omiksi, vaikka heitäkin on paljon. Paljon useammin Paholaisen kanssa liittoutunut maailma käyttää hienovaraisempia keinoja kristittyjen masentamiseksi, kuten valheita ja pahanpuhumista tai sitten heitä syytetään vaikkapa kehityksen jarruina olemisesta.

 

En tiedä, milloin olet edellisen kerran pohtinut Ilmestyskirjan sanomaa. Ilmestyskirjaa lukiessa tapahtuu helposti sellainen ajatteluvirhe, että kirjan tapahtumat kertovat ajasta, joka on vielä edessäpäin tai kaukana menneisyydessä. Siksi sitä lukiessa jää helposti huomaamatta se seikka, että me elämme parastaikaa todeksi Ilmestyskirjan tapahtumia.

 

Ilmestyskirjamaisia tuntoja on toki helppo nähdä vaikkapa vainottujen iranilaisten, pohjoiskorealaisten tai vaikkapa intialaisten elämässä, joista monet ovat viime vuosina menettäneet väkivaltaisesti henkensä tai ovat ainakin joutuneet vankilaan siksi, että uskovat Herraan Jeesukseen. Mutta paljon vaikeampaa sitä on nähdä omassa elämässämme täällä länsimaissa. Ja kuitenkin, jos yhtään pysähtyy miettimään aikaa, jonka keskellä elämme, niin eikö juuri nyt tapahdu sitä, mistä Ilmestyskirja kertoo?

 

Ilmestyskirjan sivuiltahan voi nähdä pääasiassa kahdenlaista kristittyihin kohdistuvaa manipulaatiota. Sen sivuilla kerrotaan pedosta ja väärästä profeetasta. Pedon toimintaa on helppo kavahtaa, sillä peto saa ruokansa vuodattamalla toisen verta. Kun Intian Orissassa poltetaan kirkkoja ja vainotaan kristittyjä, on helppoa nähdä peto työssään.

 

Omassa maassamme tilanne on toinen.

 

Kuinka monen esim. täällä paikalla olevan tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä, jotka ulkoisen painostuksen vuoksi ovat luopuneet Jeesuksen seuraamisesta? Entäpä, kuinka monen tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä, jotka ovat olleet Jeesuksen innokkaita seuraajia ja ovat kääntyneet jonkin toisen uskonnon harjoittajiksi?

 

Kovinkaan monta kättä ei noussut.

 

Entäpä kuinka moni tuntee innokkaita Jeesuksen seuraajia, jotka näyttävät olevan nykyään elämässään kaikkein kiinnostuneimpia lottovoitosta, hienosta autosta tai kauniista tavaroista?

 

Niin, kumpi on lopultakin meille vaarallisempi musliminaapuri vai Ikean tavaratalo? Kumpi vie enemmän aikaamme ja varojamme?

 

Ilmestyskirjan väärä profeetta on miellyttävä henkilö. Hän ei uhkaile, vaan hän kehuu. Hän rohkaisee meitä etsimään itsessämme olevia voimavaroja ja kehittämään niitä. Hän korostaa sitä, ettei ole niin kovin tärkeää pitää kiinni ehdottomista totuuslauselmista. Tärkeintä on, että ihmisillä on hyvä mieli ja ettei kenenkään mielitekoja pyritä kahlitsemaan.

 

Väärän profeetan viestinä on ihmisen hyvän etsintä.

 

Siksi häntä on niin mukava seurata.

 

”Niin käärme sanoi vaimolle: ’Ette suinkaan kuole;. vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan.’ Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä.” (1. Moos. 3:4-5).

 

Ilmestyskirjan varoituksia siis on, että kristittyjä uhka kahdenlainen vaara. Toisaalta joudumme kiusaukseen kieltää Kristus, kun ulkoinen vaino käy niin voimakkaaksi. Toisaalta useimmiten taidamme ajautua pois Jeesuksen luota siten, että otamme hänen rinnalleen toisenlaisia palvonnan kohteita, sellaisia, joissa mittarina on ihminen eikä elävä Raamatun Jumala.

 

Ehkäpä emme ole ottaneet todesta sitä, että Raamatun mukaan vainottaviksi joutuvat kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa.

 

Mutta jos me kerran olemme joutuneet vainottaviksi, niin miksi emme ole sitä juurikaan havainneet?

 

Johtuisikohan se siitä, että olemme joutuneet samaan ansaan kuin Eeva ja Aadam paratiisissa? Siellä vainoaja oli aivan liian ystävällinen, jotta häntä olisi voinut mitenkään pitää vainoajana. Kuitenkin lopullinen päämäärä oli aivan selvä: viedä ihminen eroon elävästä Jumalasta ja hänen tahdostaan sekä suistaa hänet kuolemaan.

 

Ne kristityt, jotka joutuvat antamaan henkensä pedon alttarilla, ovat jäävuoren huippu, mutta me emme saa jättää huomioimatta sitä, mitä tapahtuu pinnan alla. Siellä tapahtuu kaikkein suurin taistelu, ja viimeaikaiset puheet vaikkapa sukupuolineutraalista avioliitosta vastoin Raamatun selvää ilmoitusta ovat vain pieni osoitus siitä kiehunnasta, jonka keskellä elämme usein lainkaan huomaamatta sitä.

 

Luopumisen kiusaus on kaikkina aikoina yhtä todellinen. Kristittyjen vainot, jotka ovat todellisuutta nykyäänkin, ovat koetelleet monen uskollisuutta. Islamilaisen maailman keskellä elävät tuntemani kristityt, joita on jo useaan kertaan pahoinpidelty uskonsa vuoksi, näyttävät kuitenkin vahvistuneen uskossaan kaiken sen keskellä. Samaa ovat todistaneet monet muutkin vastaavaan tilanteeseen joutuneet.

 

Paholainen on siis lyhyesti sanoen ryhtynyt käyttämään länsimaissa pääasiassa väärän profeetan työkalua saadakseen meidät luopumaan Jeesuksesta. Kun elämä on ulkoisesti helppoa ja kaikkea aletaan pitää tässä maailmassa suhteellisena, olemme todellisuudessa äärimmäisen suuressa kiusauksessa kulkea tämän maailman mukana samaan suuntaan kuin kaikki muutkin. Kiusaus on suuri, koska emme yleensä edes tajua olevamme kiusauksessa. Kun sammakko istuu vedessä, jota aletaan vähitellen lämmittää, se ei edes huomaa, missä vaiheessa vesi on muuttunut kuolettavan kuumaksi.

 

 

Miksi kristittyjä vainotaan?

 

Monien sielunhoidollisten kristillisten kirjojen kirjoittaja ruotsalainen Magnus Malm on tutkinut myös varhaisten kristittyjen elämää Viskningar från katakomberna. Kristityn identiteettiä pohtiessaan Malm toteaa ihmisen identiteetissä olevan kysymys kyvystä sanoa sekä kyllä että ei. Kyllä kertoo siitä, mitä me olemme, ja ei siitä, mitä emme ole. Jos tämä rajanveto jää epäselväksi, jää Malmin mukaan epäselväksi myös ihmisen identiteetti. Jos ihminen ei tiedä, mille asioille hänen on sanottava ei, voi ilman syvempää psykologista tietoakin ymmärtää ihmisellä olevan ongelmia identiteettinsä kanssa.

 

Malmin mukaan on outoa, että tästä huolimatta voidaan täysin tosissaan väittää, ettei kirkkoa voida määritellä sen rajojen mukaan vaan sen mukaan, mikä on sen keskiössä. Toisin sanoen ei sen mukaan, mihin kirkko sanoo ei, vaan ainoastaan sen mukaan, mihin se sanoo kyllä. 

 

Magnus Malmin mukaan varhaiskirkossa tällaista puhetta olisi pidetty hölynpölynä. Asiasta voi hänen mukaansa vakuuttua lukemalla joitakuita niistä monista kristittyjä vastaan nostettujen oikeudenkäyntien pöytäkirjoista, joita Rooman vallan aikana laadittiin. Niiden perusteella voi Malmin mukaan nähdä, ettei kristittyjä suinkaan tuomittu sen perusteella, että he sanoivat joillekin asioille kyllä. Viranomaisia ei näet suurestikaan kiinnostanut se, uskoivatko he Jeesukseen, Zeukseen tai johonkin muuhun jumaluuteen, sillä tuohon aikaan ihmiset uskoivat lähes mihin tahansa taivaan ja maan välillä.  Sen sijaan kristittyjä tuomittiin Malmin mukaan siitä syystä, että he sanoivat tietyille asioille ei.

 

Magnus Malm ottaa esimerkiksi pöytäkirjaotteen Pionios Smyrnalaista vastaan vuonna 250 käydystä oikeusistunnosta. Siinä ei hänen mukaansa ollut ainoatakaan kieltoa lakata uskomasta Herraan Jeesukseen. Sellaista viranomaiset pitivät yksityisasiana. Sen sijaan Pioniosta vaadittiin uhraamaan keisarille ja sillä tavalla osoittamaan, että hän pitää keisaria ylimpänä auktoriteettinaan. Siitä Pionios kieltäytyi, joten hänet poltettiin roviolla yhdessä muutaman muun hänen seurakuntansa jäsenen kanssa. 

 

Malm muistuttaa, että varhaisten kristittyjen uskontunnustus ”Jeesus on Herra”, latinaksi Iesus Dominus, piti sisällään myös poliittisen viestin, sillä Dominus oli keisarin titteli. Jos kerran Jeesus on Herra, keisari ei voi olla sitä. Malm kirjoittaa: ”Tämä kyllän ja ein muodostama irrottamaton lejeerinki erotti kristityt kaikista muista uskonnollisista liikkeistä antiikin aikana, jolloin ihmiset saattoivat vapaasti ja mielin määrin vaihdella uskollisuutensa kohteita.”

 

Raamatussa ehkäpä puhuttelevin tähän teemaan liittyvä tapaus on kerrottuna Esterin kirjassa. Siinähän kerrotaan korkeaan arvoon päässeestä Hamanista, jonka omanarvontunnetta hiveli se, että kaikki lankesivat kunnioituksesta maahan hänen edessään. Juutalainen Mordokai, Esterin sukulainen, ei kuitenkaan suostunut sellaiseen, mistä syystä Raamattu kertoo Mordokain raivostuneen silmittömästi (Est. 3:5).  Vihassaan Haman alkoi punoa juonta saadakseen surmatuksi kaikki maassa asuvat juutalaiset.  Näin Esterin kirjastakin paljastuu, että myöhemmin juutalaisuudessa jonkinlaisen arkkivainoojan symboliksi noussut Haman ei ollut lopultakaan kiinnostunut siitä, mihin Mordokai uskoi, vaan siitä, miten tämä toimi. Rajapinnasta eli ein sanomisesta tuli mitta, jonka mukaan ihmiset karsinoitiin hyväksyttyihin ja poistettaviin.

 

Malmin esiin nostama näköala on tullut todistetuksi usein omanakin aikanamme. Esimerkiksi Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana monet kristityt kieltäytyivät osoittamasta kommunistisen puolueen puheenjohtajalle Mao Zedongille kunnioitusta, joka muistutti suuresti epäjumalanpalvontaa. Kieltäytyminen näkyi eri tavoin. Jotkut kristityt eivät suostuneet kiinnittämään Maon kuvia kotinsa seinille, toiset kieltäytyivät nostamassa kansankokouksissa nyrkkiin puristettua kättä Maon ylistykseksi. Seurauksena kieltäytymisestä oli vankeutta ja usein myös kidutusta.

 

Näin sekä Kiinan kristittyjen että Pionios Sardeslaisen tapaukset saavat yhteisen nimittäjän. Kummassakaan tapauksessa syynä vainoon ei ollut se, mihin vainon kohteeksi sisimmässään uskoivat, vaan se, että he eivät suostuneet vallitsevan järjestelmän edellyttämiin ehtoihin, joiden he katsoivat merkitsevän Jumalan pilkkaamista. Vainoa ei tuonut kyllän sanominen Kristukselle vaan ein sanominen sille, mikä oli vastoin Jumalan sanaa; samalla kieltäytyminen merkitsi myös yleistä mielipidettä vastaan nousemista.

 

Kovin usein on sen jälkeenkin sama iskulause toistunut omissakin yhteyksissämme: ”Saat uskoa niin kuin tahdot, kunhan se ei vain näy toimissasi.”

 

Ei ole vaikea nähdä yleisiä trendejä vastaan nousemisessa myös jotakin siitä, mitä Jeesus kutsui ristin kantamiseksi. Kristityn kutsumuksena on taistella sekä omaa itseä ja omaa sydäntä että myös niitä voimia vastaan, jotka tässä maailmassa nousevat vastustamaan Jumalan sanaa ja siksi myös itseään Jumalaa.

 

Kun länsimaissa kuulemme viestejä vainottujen kristittyjen kärsimyksistä, reagoimme niihin tavallisesti kauhulla ja syyllisyydellä. Toisaalta kauhistelemme kaikkea sitä fyysistä ja henkistäkin hintaa, jota jotkut toiset kristityt joutuvat maksamaan vain siitä syystä, että he asuvat toisenlaisissa oloissa kuin itse elämme. Heitä on helppoa alkaa pitää jonkinlaisina superkristittyinä, jollaisten rinnalla oma usko tuntuu kovin vähäiseltä. Niinpä koemme myös syyllisyyttä oman uskomme heikkouden vuoksi ja ehkä myös siitä syystä, että itse saamme elää näin helpoissa oloissa.

 

Tätä kysymystä pohtiessaan englantilainen toimittaja Ronald Boyd-MacMillan nostaa esiin tapaamansa kiinalaisen seurakunnan opettajan Chengin sanat: ”Jokainen Jeesukseen uskova elää todeksi Ilmestyskirjaa, olemme osa kärsivää seurakuntaa. Minne päin tahansa tässä maailmassa menemmekin, joudumme väärän profeetan juonien tai pedon painostuksen vuoksi kiusaukseen ryhtyä palvomaan vääriä jumalia. Tämä on ilmestyskirjamaista todellisuutta. Me palvomme sitä, mihin suuntaamme tarmomme. Ainoa ero meidän ja teidän välillänne on siinä, että täällä Kiinassa vaino sai karkeat muodot, joten meidän on helppoa nähdä, mistä oli kysymys; teidän elämässänne vaino tapahtuu niin hienovaraisesti, ettette te näe sitä lainkaan. Siksi teidän on ymmärrettävä, että te tarvitsette meidän uskoamme löytääksenne omanne.”

 

Boyd-MacMillanin teesejä onkin se, että ihmiset, jotka pyrkivät auttamaan vainottuja kristittyjä päätyvät usein käyttämään heitä sen sijaan että he auttaisivat heitä. Syynä siihen on hänen mukaansa se, että auttajat eivät ymmärrä vainojen monimuotoisuutta.  Siitä syystä Lännen kristittyjen on kohdattava vainottu seurakunta nähdäkseen, mikä on olennaista heidän omassa uskossaan ja ymmärtääkseen sen raamatullisen totuuden, ettei ole olemassa Jeesukseen uskovaa ihmistä, joka ei joutuisi kokemaan vainoa.

 

Kiinalaisen opettajan Chengin mukaan Lännen kristittyjen keskuudessa kuunnellaan mielellään muutamien Kiinan kristittyjen kokemista ihmeellisistä pelastumisista tai marttyyrikuolemista, ja toki Kiinankin kristityt ylistävät Jumalaa näistä ihmisistä. Jokaisen ihmeenomaisen pelastumiskertomuksen rinnalle voisi kuitenkin nostaa tuhansia kestävyyskertomuksia. Jos sitä ei huomaa, laajempi kokonaiskuva jää näkemättä. Opettaja Chengin mukaan Lännessä tahdotaan kuulla kertomuksia ihmeellisistä pelastumisista, kun heidän sen sijaan pitäisi kuulla kertomuksia kestävyydestä. Todellisuudessa suurin osa kristityistä joutuu kilvoittelemaan ja opettelemaan hiljaisuudessa, kenenkään huomaamatta,  kestävyyttä. Vainottuja kristittyjä ajatellessa heitä ei monikaan muista, ja kuitenkin heistä koostuu suurin osa tämän maailman vainotuista kristityistä. Sanomattakin lienee selvää, että heitä on myös Suomessa, ehkäpä naapurissasi, ehkä ihan omassa kodissasikin.

 

Samaan aikaan tarvitaan kuitenkin myös niitä kertomuksia, jotka saavuttavat suurta julkisuutta, jotta vainon kohteeksi joutuneiden ihmisen sanoma voisi tulla julki. Jos kukaan ei kerro kristittyjen kidutuksista, kirkkojen polttamisista ja marttyyrikuolemista, myöskään niiden kristittyjen olot, jotka kärsivät Jeesuksen uskomisen tähden hiljaisuudessa, kenenkään huomaamatta, eivät parane.  Siksi koko kuvan saamiseksi tarvitaan kärsivän seurakunnan laaja-alaista tarkastelua.

 

Puhe vainoista alkaa helposti ahdistaa mieltä. Kun Pietari kirjoitti myös vainoa kokeneille kristityille, joita hän kutsui muukalaisiksi, hän kirjoitti 1. Piet.1:17-19:ssa: “Ja jos te Isänänne huudatte avuksi häntä, joka henkilöön katsomatta tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika, tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne,

vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan.”

 

Puhuessaan muukalaisuuden ajasta Pietari muistuttaa, että ajalla, joka kristitylle on annettu elettäväksi tässä maailmassa, on lopultakin vain tietty pituus. Tämä maailma ei ole todellinen kotimme, jonne olemmekin vasta matkalla. Tämä ajatus lohduttaa. Lopultakin kaikkein vaikeimmatkin asiat tässä maailmassa on helpompi kestää, kun tajuaa, että ne kuuluvat muukalaisuuden aikaan. Niillä ei ole lopullista sanaansa sanottavana.

 

Sen sijaan Jumalan sana ei ole lähtöisin tästä maailmasta. Siksi se sana voittaa maailmaan. Ja sen sanan turvin mekin voimme elää läpi tämän muukalaisuutemme ajan. Helppoa elämää Raamattu ei lupaa, mutta se näyttää tien, joka vie perille.