Ennen oli paremmin, vai oliko sittenkään? 

Ennen oli miehet rautaa ja laivat oli puuta, nyt ovat laivat rautaa ja miehet ovat puuta. Näin muistelee vanha puosu Reino Helismaan laulussa. Tämä ajatus on meille kaikille tuttu. Ennen oli kaikki paremmin kuin nykyisin. Ennen mies tiesi, mitä pitää missäkin tilanteessa tehdä. Nykyään on kaikessa monta vaihtoehtoa. Ennen rautaiset miehet tekivät mitä halusivat, eikä muilla ollut siihen nokan koputtamista. Esimerkiksi kirkkoherrat olivat herroja omassa seurakunnassaan, ja heitä piti teititellä ja vähän myös pokkuroida. Samanlaista kohtelua saivat muutkin papit, poliisit, opettajat ja tuomarit. Nykyään ollaan – onneksi – ihan tavallisia kuolevaisia, joita ei ilman virka-asua erota muista kaupan kassalla tai paikkakunnan tapahtumissa.

 

Kuka meistä ei muistelisi vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaikki oli kunnossa ja jokainen tiesi oman paikkansa. Vai mahtoiko sittenkään olla niin? Olisivatko vuodet kullanneet monet muistot paremmiksi kuin mitä ne oikeastaan olivat? 

 

Meillä on lupa muistella vanhoja hyviä aikoja. Itse muistan  omasta  lapsuudestani naapurin rukoilevaismummon pitämän pyhäkoulun sunnuntaisin ja englannin valioliigan jalkapallo-ottelut lauantaisin, joita katsottiin mustavalkolähetyksenä pienestä televisiosta ennen saunomista. Elämä oli ulkonaisesti vaatimatonta nykyaikaan verrattuna, mutta silti tultiin toimeen ilman tavaran paljoutta. Silloin seurakunnalla oli tärkeä rooli elämässäni, vaikka en sitä osannut lapsena ja nuorena erikseen ajatella.  

 

Pyhäkoulussa kävin melkein rippikouluikään asti, ja Veneskosken kansakoululla kokoontui seurakunnan poikakerho, jonka vetäjäksi minut värvättiin 15-vuotiaana. 16-vuotiaana olin jo seurapuhujana kotikylälläni, kun kirkkoherra enempiä varoittamatta ilmoitti, että seuraavan virren jälkeen puheenvuoron käyttää tämän kylän oma poika. Näin tämä “papin pesti” sai alkunsa, enkä hakenut muualle kuin Helsingin Yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Olen edelleen hyvin kiitollinen Kankaanpään seurakunnalle kaikesta siitä hyvästä kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, jota olen siellä saanut. 

 

Äidin osuus on myös hyvin merkittävä. Uskovainen äitini otti minut mukaan seurakunnan tilaisuuksiin pienestä pitäen, ja seurakunnasta tuli minulle toinen koti.  

 

Ihmisen muisti on valikoiva. Nyt huomaan itsestänikin, että haluan muistaa elämästäni vain mukavat asiat. Niitä on onneksi paljon. Eniten kaipaan menneistä ajoista yhteisöllisyyttä, jota vielä koin Kortesjärven kirkkoherrana ollessani. Yhteisvastuukeräyksen eteen tehtiin monenlaista yhteistyötä ja järjestettiin erilaisia tempauksia. Yksi niistä oli kylien välinen hankijalkapalloturnaus Kitkalla.   

 

Nykyään ulkonaiset puitteet toiminnalle ovat entistä paremmat. Peli ei ole vielä menetetty, vaikka seurakunta ei ole entisellä tavalla ihmisten elämässä mukana. Edelleen kirkon tehtävänä on koota ihmisiä yhteen Jumalan sanan kuuloon ja puhutteluun. Sanassa itsessään on se uutta synnyttävä voima. Sekalaisessa seurakunnassakin Jumala tekee edelleen työtä, ja uutena kanavana ovat nämä somekanavat, joihin tämä blogikirjoituskin kuuluu. Tehdään työtä uskossa ja toivossa, ja luotetaan Jumalan armolupauksiin. Niin tulevat polvet saavat muistella näitä aikoja hyvällä. Silloin oli kaikki paremmin kuin nyt. 

 

Kappalainen Aki Paavola