Kaksi liikuttajaa

 

Mikä meidät ihmiset saa liikkeelle? Lähtökohtaisesti kaksi asiaa. Toinen niistä on pelko. Viimeisen kuukauden tapahtumat osoittavat kiistatta sen, kuinka pelko mullistaa maailman hetkessä toisenlaiseksi.

 

Pelkoa on pohjimmiltaan kahdenlaista. Moni kokee elämässään ihmispelkoa, joka kysyy: riitänkö minä, kelpaanko, saanko kuulua joukkoon. Taustalla vaanii hylätyksi tulemisen pelko. Tätä moni koettaa lievittää miellyttämällä toisia, luomalla ulkoista imagoa, esittämällä sellaista menestystarinaa, jonka ajattelee läpäisevän julkisen hyväksynnän. Tällöin tulee kuitenkin herkästi kadottaneeksi oman itsensä, minuutensa. Ohjautuu siitä, mitä toiset odottavat, tai mitä ajattelee toisten pitävän tärkeänä. Juuttuu tarkkailemaan itseään ja muita.

 

Toisaalta tunnemme pelkoa tuntematonta kohtaan. On sairauden pelkoa, tulevaisuuden pelkoa ja viime kädessä suuren tuntemattoman, kuoleman, pelkoa. Tämä toisaalta lamauttaa, toisaalta ajaa hysteerisestikin liikkeelle varo- ja suojatoimiin, pakenemaan mahdollista vaaraa. Tätä näemme tällä hetkellä.

 

Sielunvihollinen, saatana, jonka nimi on myös Diabolos, erilleen heittäjä, on erikoistunut lietsomaan pelkoa. Tässä hän käyttää työkalunaan valhetta. Valhetta on myös osatotuus. Salailu. Todellisuuden vääristäminen ja paisuttaminen.

 

Suurempi liikkeelle paneva voima lienee kuitenkin rakkaus. Siellä, missä se valtaa sydämet, maailma muuttuu myös, mutta eri tavalla. Tässä maailmassa puhutaan paljon rakkaudesta kutsumalla sellaiseksi sitä, mikä on kaukana siitä. Tällöin mitä julkeimmat itsekkyyden ja toisista piittaamattoman oman onnen tavoittelun muodot saavat rakkauden nimen. Koko nimike kärsii pahan inflaation. Rakkaudesta ei kuitenkaan tee rakkautta se, että sitä kutsutaan sellaiseksi, vaan sen olemus.

 

Rakkaus ei etsi omaa etuaan, ei kadehdi, ei iloitse vääryydestä, ei kersku, ei katkeroidu…Rakkaus esiintyy aina yhdessä totuuden kanssa. Näin meitä opettaa apostoli Paavali. Rakkaus ei löydy ihmisestä itsestä kaivelemallakaan. Se löytyy yhteydessä rakkauden lähteeseen. Jumalaan. Jumalan rakkaus tuli meitä lähelle tavalla, jota emme odottaneet. Se tuli sinne, missä ihmisen syvimmät pelot toteutuivat. Oli katkera hylätyksi tuleminen. Oli kuoleman ja kaiken hajoamisen synkin pimeys. Golgata, Pääkallonpaikka. Ja tämä rakkaus voitti nämä. Eikä koskaan kuole.

 

Rakkaus antaa omastaan, uhrautuu toisen eteen. Monen kohdalla tämä näkyy syvänä sisäisenä kutsumuksena. Tänäkin päivänä moni antautuu kuolemanvaaraan, jotta rakkaus tekoina tavoittaisi toisen ihmisen ja tämä saataisiin pelastetuksi. Lääkärit ja sairaanhoitajat. Evankeliumin julistajat. Rauhanrakentajat. Suojeluhenkilöt.

 

Ihmistä ei tee onnelliseksi mikään, minkä hän voi omistaa itselleen. Ei raha, ei valta, ei omaisuus. Toista ihmistä ei voi omistaa, mutta häntä voi rakastaa. Lahjarakkaudella. Sillä, joka virtaa Jeesuksesta, itsensä uhranneesta, mutta kuolleista nousseesta Vapahtajasta. Rakkaus lähtee kokemuksesta, että minua on rakastettu ensin. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan onnellisimmaksi ihmisen tekee se, että voi olla avuksi toisille. Siellä, missä rakkaus tulee todeksi, voi toki tuntea pelkoa, mutta pelko ei ota hallintaansa.

 

Johannes kirjoittaa kirjeessään: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon”. Sanotaan, ettei rohkeus ole sitä, ettei lainkaan pelkää, vaan että tekee sen, mitä on tehtävä, vaikka pelottaisi. Toteuttaa rakkauden, jonka rinnalla pelko kalpenee.

 

Anssi Massinen