Tie vain jatkuu jatkumistaan…

Tämä koronakevät luo välillä harhan kaiken pysähtymisestä. Kuitenkin elämä soljuu eteenpäin, niin kuin ennenkin. Kevät tulee, linnut palaavat pesimäpaikoilleen ja järvet vapautuvat jääpeitteestä. Sunnuntain metsäretkellä kuhina muurahaispesässä oli valtava. Pesässä oli alue, jossa oli tuhansia muurahaisia ihan mustana. Muu alue pesästä oli melkeinpä autio, muutamia muurahaisia siellä täällä. Oliko pesään tullut kolhu, jota suurella joukolla korjailtiin? Vai iloittiinko auringon lämmössä siitä, että talven kestänyt karanteeni oli voitettu ja taas saatiin työskennellä yhdessä korjaten ja uutta rakentaen. Ehkä kyse oli kaikesta tästä, toisten kohtaamisen riemusta, auringon lämmöstä ja yhteisen pesäyhdyskunnan korjaustyöstä.

 

Muurahaiset saivat minut miettimään, kuinka me ihmiset toimimme, kun rajoitukset on purettu. Nautimmeko siitä, että saamme yhdessä rakentaa maatamme ja miettiä samalla, mitä tästä kriisiajasta opimme. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä elämässämme? Miten toisen ihmisen kohtaaminen, halaaminen ja ajatusten vaihtaminen kasvokkain voikaan tuntua hyvältä. Miltä tuntuukaan kokoontua ensimmäistä kertaa yhteiseen messuun omassa kotikirkossa. Sitä mietin, ja samalla mielessäni soivat laulun sanat: ”Oi, mikä riemu, kun jälleen yhdessä vietämme juhlaa, soi kiitos korkeuksiin. Oi, mikä riemu, kun itse Jumala toivoaan tuhlaa taas meihin toivottomiin. Oi, mikä riemu, kun synnit anteeksi annettiin.”


Tässä toivossa otan kevättä vastaan, Jumala pitää meistä huolen. Matka jatkuu eteenpäin, ja joskus tämä aikakausi on kaukana takanapäin ja vietämme juhlaa yhdessä Jumalan kunniaksi.  

 

Marja Kosola