Lempivirret

Tenavana tykkäsin, kun kuulin ratiosta lauletut: ”Ompa taivaassa tarjona lapsillekin…” ja ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…” 

Varsinkin tuan ensimmääsen virren sanat koin jollakin tavalla lohoruttaviksi, lempeeksi, osin pelijättäviksikin. Kovasti miätiin, että voinkohan mä mennä Antintintuvan kohtahan asti kotua, että pitääköhän se enkeli siältä asti musta hualta, vaikkei sitä näjy? Matkaahan oli Eliisan kaupan kohorasta tiän toiselle pualen, ja kotua kattoen se näytti maharottoman pitkältä matkalta, olihan sataviiskymmentä metriä siinä iäs kiällettyjen listalla… mutta kun Annu teki niin tosi hyvää rusinaasta ankkastukkia, ja lasihin kaarettihin lehemän maitua kannusta. Kyllä se enkeli tuaa mun kotia, sehän lupas. Siis ei hätää. 

Toinen virsi kertoo aivan erillaasesta paikasta, mihinä asuun. Sellaasta oli liki maharotoon eres ajatella, meillä hiatatiä, siälä puhuras kultatiä, näköö Jeesuksen ja saa laulaa enkelien kans! 

Vaikiaa ymmärtää ja tajuta oikeen mitään, mutta kun joku asia pelijätti, sitä laulua hapuulin jollakinlailla sisimmässäni.

 

Koulus ens luakalla, kun ei osattu viälä oikeen lukia, Helvi-opettaja laittoo meille virsiläksyjä, yhyren säkeestön kerrallansa opeteltavaksi. Se sitte seuraavana päivänä jokahiselta kuulusteltihin. Äitee tai isä illalla yritti sitä säkeestöä jäämähän mun päähän, tunnuun aavistuksen kovapäistä sukua olevani. 

Ja kas! kun oma vuaro koulus tuli nousta ylähän sen sanomahan, olikin useen aivan tyhyjä pää humisemas, eikä voinu mistään kattua. Se läksy tuli sitte uurellensa reenattavaksi seuraavaksi päiväksi. Hyväähän se teki ulukuaopettelu. 

Talles oleva, vanha alakoulun virsikirija näyttää viäläkin, haalein lyijykynämerkiin, ulukua opeteltavat virret. Mikä hianoonta nykyään, kun kirkos vastahan tuloo tutun oloonen virren säkeestö, josta tiätää, että tätä oon tankannu ulukua liki 60 vuatta sitte, kun en viälä osannu kunnolla lukia, ailahtaa jotakin kiitollisen tuttua siältä kaukaa…

 

Lapsen piäniistä virren opetteluusta kasvookin jotakin palio suurempaa. Kuin siämeniä olisin istuttanu 60-luvun pualesvälis, niitten itämisaika tosin oli ittellä kuitenkin maharottoman pitkä ja sitkiä, mutta Taivahan Isä kuitenkin piti hualen armollansa siitä, että joskus mun omalla vuarollani sanat on totta. Kasvoosta kasvoohin.

 

Nyt mummana, kun kuulen näistä virsiistä jomman kumman vaan, vesikalijamalle pyärähtää silimät, syrämmen seutuviilla värähtelöö ja muistot heräälöö. Sinnehän ne siämenet oli istutettu jo tenavana.

 

 

Taivahan Isän siunausta ja viärelläkulukua, aivan kaikes

 

Karjanlahden Tarja